Kuivahumala – kännikäytöstä vaikkei viina haise

 

Kuivahumala

Kuultuani ensimmäisen kerran termin kuivahumala, tunnistin siitä itseni heti. Kuivahumala koskettaa jokaista alkoholistia, ja jokaista päihdeperhettä. Useimmiten kun tätä termiä vähän avataan alkoholistien läheisille, saa perhe suuremman ymmärryksen päihdesairaudesta.
Termillä kuivahumala tarkoitetaan tilaa, jossa päihderiippuvaisen käytös on ikään kuin päihtynyttä, vaikka viina ei hengityksessä haise. Kuiva ja humalainen. Käytös voi olla hyökkäävää, impulsiivista, ailahtelevaa, päihderiippuvainen saattaa haukkua ja syytellä muita asioista, jotka ovat aivan ilmeisesti oman toiminnan seurausta. Päihderiippuvainen on kireä kuin viulun kieli. Hän alitajuntaisesti syyttää juomattomuudestaan muita.
Tämä käytös on merkki pian alkavasta juomisesta, juomattoman kauden päätteeksi. Toki tunnen tapauksia jota ovat ”kuivistelleet” todella pitkiä aikojakin, välillä vuosia, ehkä sana raivoraitis tulee juuri tästä. Pinna on yksinkertaisesti kireällä ja vanne kiristää päätä. Onneksi minulla ei, koska olen raitis.

Kuivahumalan mekanismi syntyy juomattomuuden kautta. Tässä yhteydessä haluan jo todeta, että raitis ei ole synonyymi juomattomuuden kanssa, ne ovat täysin eri asioita. Juomaton ihminen ei ole raitis. Kuivahumalainen on taas juomaton, ja hän on sitä AINA jotain muuta varten. Hänen riippuvuutensa on edennyt sille tasolle, ettei käyttö ole enää hallinnassa, ja tästä syystä hän on juomaton osoittaakseen hallinta. Takana on todennäköisesti joku katastrofi tai vähimmillään moka, jonka hän aktiivisesti yrittää peitota olemalla juomaton. Se ikään kuin nollaa tilanteen päihderiippuvaisen päässä.

Juomattoman jakson alkumetreillä voi moni asia tuntua perheessä palautuneen normaaliksi, lähtöruutuun. Tässä läheiset astuvat alkoholismin yleisimpään ansaan: He luulevat että ollaan palattu nollapisteeseen, alkoholisti on ”parantunut”. Nyt kaikki on vihdoin hyvin. Sairauden luonteesta johtuen, näin ei kuitenkaan ole. Alkoholismi etenee ennustettavasti ja se on krooninen, eli parantumaton. Kun taas alkoholisti seuraavan kerran tarttuu pulloon, jatkaa hän siitä, mihin jäi edellisellä kerralla. Näitä lupauksia ja soutaa-huopaa episodeja saadaan todistaa alkoholistiperheissä parhaillaan vuosikymmenten ajan. Tämä edes-takas liike on taas yksi läheisten sairastumisen alkulähteistä. Luullaan ja halutaan uskoa parannukseen, ja taas kerran petytään. Silloin ei ole ymmärrystä sairaudesta päihderiippuvuus. Jos alkoholisti pystyisi kontrolloimaan juomistaan, hän tekisi sen.
Paluu normaaliin on mahdollista vain ja ainoastaan raitistumisen kautta, ja läheiset ihan oikeutetusti uskovat, että tällä kertaa Jeppe raitistui. Kunnes Jeppe taas alkoi juomaan. Juomisen syy on tietysti muissa.

Minulla on ollut lukuisia juomattomia aikakausia elämäni aikana. Olen ollut kova urheilemaan, tehnyt työuraa, lapsia, opiskellut, matkustellut paljon. Näitä hetkiä ei väritä viinahuurteinen elämä. Paitsi aina silloin kun se oli mahdollista. Minulla oli silloin vielä jonkinnäköinen hallinta päihteiden käytöstä. Juomattomilla jaksoilla annoin kuvan siitä, että nyt on kaikki taas hyvin, ja että hallinta päihteiden käyttöön on palautunut. Muistan tehneeni ensimmäisen kirjallisen raitistumislupaukseni jo 20 vuotta sitten, taisi olla jonkun mokan päätteeksi. Ihan normaaleilla saunakaljojen juonnilla ei sellaista lupausta tarvitse välttämättä morsiamelleen antaa. Tämän raitistumislupauksen jälkeen olen ollut vielä kolmesti naimisissa ennen kuin minut on saatu päihdehoitoon…

Juomattomilla jaksoilla saatoin olla erittäin poissaoleva ja ärtynyt. Viime viikonloppuna mökillä ollessani, teini-ikäinen poikani kertoi, ettei hän koskaan juovana aikanani halunnut kysyä minulta kuivahumalaisina hetkinä yhtään mitään. Hän tiesi etten kuuntele, korkeintaan kuulen, ja jos hän jotain pyytää, olisin ollut vähintäänkin ärsyyntynyt. Olin kyseenalaistanut tehokkaasti hänen tarpeensa, ja olin muutenkin poissaoleva. Alle 10 -vuotias on siis alkanut välttelemään kommunikointia isän kanssa, alkanut omaksua itselleen toimintamalleja jo nuorella iällä. Hän kertoi myös, ettei koskaan halunnut tuoda ketään kotiin meille, ja pysytteli mahdollisimman paljon poissa kotona, koska siellä oli ahdistavaa ja hän häpesi. Itse pidin itseäni sankari-isänä joka on kaikissa pojan harrastuksissa vahvasti läsnä. Olin tietysti sitä, mutta kotiin hän ei kehdanut kavereita tuoda. Leikkini pienempien lasten kanssa taas saattoivat olla sellaisia, että makaan sohvalla ja liikuttelen leikkiautoa poissaolevasti jossain leikkiparkkihallissa. Motivaationi ja läsnäoloni oli lähes negatiivinen, en vain jaksanut innostua. Vaimoni kyseli välillä että olenko masentunut. Jokainen alkoholisti on. Ja totta kai pienikin lapsi aistii sen, jos ei ole läsnä. Isiä ei todellakaan kiinnostanut. Iltasadun luku oli ehkä yksi ahdistavimmista hetkistä itselleni: Pitääkö perkele lukea niin paljon, koska sitten kun satu loppuu, voin livahtaa viemään roskat. Tai avantoon. Tai mennä kauppaan. Eli ryyppäämään. Lasten kasvaessa ei voinut edes huijata ja hypätä sivujen yli huomaamatta – juominen viivästyi, ja se hermostutti. Olin kuivahumalainen, koska lapset olivat tulleet minun ja pullon väliin.

Vaimoni kohdalla kuivahumala taas esiintyi todellisena ärsyyntymisenä. Hän oli juomattomuuteni syy, eli hän sai myös ottaa vastaan likapyykin joka juomattomuudestani aiheutui. Kuvaavaa oli meillä, kuten lähestulkoon kaikissa perheissä, jossa päihderiippuvuus on edennyt pidemmälle, että puoliso tai lapset tietävät jo pari päivää etukäteen koska seuraava retkahdus tapahtuu. Niinä kertoina kun mieleni oli taas alkanut suunnittelemaan juomista, ja puolisoni erehtyi tulemaan pullon ja juopon väliin jollain typerällä, idioottimaisella ja harkitsemattomalla ehdotuksella, tiesi hän tavastani toimia, että kohta lähtee äijä ryyppäämään. Joskus hän jopa kysyi minulta että tekeeko Christer viinaa mieli, kun olin kuivistellut useamman päivän, ja silloin minä tietysti räjähdin. Vittu tekeekö viinaa mieli. EI TEHNYT MUTTA NYT TEKEE KUN ET MUUTA TEE KUN ARVOSTELET, NALKUTAT JA KYSEENALAISTAT ETTÄ PYSTYNKÖ OLEMAAN JUOMATTA! KUSIPÄÄ!
Naks ja vintille hakemaan viinapullo jonka olin sinne jemmannut pari päivää aikaisemmin…

Olen erittäin kiitollinen siitä, että raitistuttuani oikean ja toimivan hoitomuodon avulla, uskaltaa vanhin lapseni olla nykyään täysin itsensä. Juomiseni kosketti nimittäin eniten häntä. Hän puhuu avoimesti asioistaan, vitsailee, naljailee, kuuntelee. Hän uskaltaa olla oma itsensä. Pelleilevä teini, joka kyseenalaistaa dinosauruksien aikakaudelta olevan isä-jäänteen, vitsailee, on avoin ja rehellinen. Olemme puhuneet paljon malleista jotka hän omaksui vanhimpana lapsena juovana aikanani (sankarilapsi joka hakee huomiota yrittämällä ja puurtamalla), ja miten niistä ollaan avoimuudella harjoiteltu eroon. Ei ole pakko pärjätä tai näyttää mitään saadakseen huomiota. Nykyään se, että uskonnosta tai kotitaloudesta ei tule huippuarvosanoja ei aiheuta enää ahdistusta tai kyyneleitä. Faijalla ne oli kuitenkin huonommat 😉

Lisää toipumisesta(ni) voit lukea täältä

http://kantamo.fi/paihderiippuvainen/

ChristerSchoultz
Helsinki

Kirjoittaja on rahoitusalalla johtavassa asemassa mittavan uran tehnyt raitis alkoholisti, Kantamo päihdekeskuksen hallituksen jäsen, Vöner Oy:n hallituksen puheenjohtaja ja perheenisä viidelle lapselle.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu