Kokemukseni alkoholistin lapsena, nuorena ja sittemmin aikuisena

Suurin osa päihdekirjoituksistani ovat koskeneet itseäni alkoholistina. Joskus tuon esille myös sen seikan, että omaan myös kokemuksen elämästä alkoholistin lapsena. Tästä asiasta en ole hirveästi kirjoitellut. Ajattelin kuitenkin tehdä näin edesmenneen isäni syntymäpäivänä. Mikäli alkoholismi ei olisi häntä viennyt vajaa 14 vuotta sitten hautaan, eikä mikään muukaan sairaus sittemmin, täyttäisi hän tänään 76 vuotta. Asia on minulle edelleen kipeä ja koen siitä ristiriitaisia tunteita. Kaipuu ei katoa varmasti koskaan.

Nykyisellä ymmärryksellä pystyn erottelemaan isässäni taustalla olleen sairauden. Tunnetasolla se vaikuttaa minuun kuitenkin edelleen, vaikka ajatuksen tasolla ymmärrän erinomaisen hyvin mistä on kyse.

Raitistuttuani olen joutunut repimään uudestaan auki koko oman elämäni, ja käymään saattotyön uudestaan läpi. Tähän prosessiin on kuulunut myös jossittelu siitä, että eläisikö hän edelleen jos olisi oikeanlaista apua.

Viimeiset vuoden isäni kanssa eivät olleet helppoja, häpeä oli läsnä jatkuvasti elämässäni. Kun olen saanut ymmärryksen sairaudesta nimeltä alkoholismi omassa päihdehoidossani, tapahtui senastisen elämäni valtavin tunnekokemus. Isäni ei ollutkaan itsekeskeinen, unohteleva ja välinpitämätön ihminen, joka ei vain halunnut ruuvata korkkia kiinni. Sairaus oli edennyt niin, että viina oli ajanut kaiken muun ohitse, ja hän oli menettänyt täysin hallinnan.

Nykyään ymmärrän alkoholismin etenemisvaiheet oikein hyvin ja sen, mitä tapahtui isälleni. Alkoholistiperheen elämä on todella raskasta sairauden edetessä ns. loppuluisuun. Siinä vaiheessa sairaus on jo täysin ilmeinen, eikä sitä voi enää peitellä. Aikuisena lapsen hämmästelin, että miksei isääni kiinnostanut hänen lapsiensa elämä, eikä oikeastaan mikään muukaan, vaan hän valitsi aina pullon ennen kaikkea muuta. Nykyään ymmärrän, että valinta ei ollut enää hänen. Alkoholisti on äärimmäisen harvoin narsisti, sairaus tekee hänestä narsistisen. Raitistumisen myötä ihminen palaa omaksi itsekseen. Ja väite siitä, että viina tuo ihmisen oikean luonteen esille on todella paikkaansa pitämätön. Se tekee päihderiippuvaisesta kaikkea mutta kuin se mitä hän on.

Isäni oli tyypillinen alkoholisti. Hän oli ahkera ja menestynyt yrittäjä, sangen pidetty, hyvin älykäs ja lahjakas mies. Sellainen on yleisin alkoholistimies. Ei sellainen joka on töistä poissa ja jättää kaikkia asiat hoitamatta.
Olen perinyt isältäni geeneissäni päihderiippuvuden. Sen lisäksi on minulla todella monia kivoja kiitollisuuden aiheita mistä häntä kiittää. Itsensä ilmaisemisen taidon olen saanut lahjana häneltä, ja avuja jotka ovat auttaneet koulussa ja elämässä selviytymiseen ja menestymiseen. Myös henkisestä ja kultturellista perinnöstä on häntä kiittäminen. Välimme pysyivät myös asiallisen hyvinä loppuun asti. Loppuvaiheessa opin kuitenkin välttämään häntä silloin kun viinaa oli juotu liikaa. En vastannut puheluihin tai viesteihin tms., tiesin koska hän oli juonut.

Vanhempani erosivat ollessani alle kouluikäinen. Lapsuudenmuistoni ovat pääosin hyviä, mutta olen kuitenkin nähnyt myös tylsiä asioita jo hyvin pienenä. En retostele niillä, niissä puhui sairauden ääni jo silloin. Juopunut tai kuivahumalainen alkoholisti-vanhempi voi olla hyvin pelottava lapsen mielestä.
Äkkipikaisuus on yksi joka on jättänyt minuun arvet. Olen oppinut olemaan varpailla jo pikkupoikana, joka on johtanut konfliktien välttämiseen. En ole uskaltanut ilmaista itseäni tai asettumaan vastaan, vaikka sisälläni onkin kuohunut. Opin pitämään tunteet sisälläni, olla näyttämättä niitä.
Nuori lapsi rakastaa aina pyynteettömästi kumpaakin vanhempaansa. Konfliktien ilmapiirissä, mitä meillä oli vanhempieni avioeron aikana, olen omaksunut pari muuta roolimallia: Sankarilapsen sekä Pellelapsen viitat tulivat ylleni. Sankarilapsella lapsi hakee erinomaisilla suorituksilla vanhempansa huomiota ja hyväksyntää, pellelapsi taas pelleilee yrittäen saada vanhempiaan paremmalle tuulelle riidan ja konfliktien keskellä.

Isäni ei ollut fyysisesti väkivaltainen. On täysi myytti että alkoholistit olisivat fyysiesti väivaltaisia. Hyvin pieni osa meistä tuli väkivaltaiseksi juodessa. Isäni oli tyypillinen sota-ajan lapsi joka ei ollut saanut kodissaan mallia puhua tunteistaan, ja tämä miesmalli on se jossa olen osittain saanut pienenä kasvaa. Tunteista hän puhui korostetusti päihtyneenä, tämäkin hyvin tyypillistä monille päihderiippuvaisille.

Meillä oli kotona kaikki hyvin. Oli hieno auto ja normaali koti, eikä isäni alkoholismi ollut vasta kuin alkumetreillä vanhempieni erotessa. Joten en ole joutunut elämään sillä tavalla alkoholistiperheen arkea minä se yleisesti kuvaillaan.

Kuitenkin se tuska sisälläni kasvoi. Teini-ikäisenä ihannoin isääni, niinkuin monet teinit tekee. Olihan faijala kiva auto, kiva kämppä' ja kiva tietokonefirma joista pystyin olla ylpeä. Mökkireissut olivat kivoja, teimme siellä paljon asioita yhdessä, mutta joimme myös aika usein siellä kaljaa. Isäni sairauden edetessä kaljaa alkoi virtaamaan enemmän, ja ihan loppuvaiheessa ei minua enää kiinnostanut mennä mökille hänen kanssaan, koska se oli niin päihdekeskeistä puuhaa. Ironista kyllä, nautin paljon mökille menosta oman juovan aikani lopuvaiheilla, koska siellä sai sentään ryypätä rauhassa. Ja ihan lopuksi siellä sai ryypätä rauhassa yksin.

Alkoholistin saattaminen hautaan on usein hyvin helpottava kokemus. Näin oli minullakin, eipähän tarvinnut enää elää jatkuvassa huolen tunteessa ja häpeässä. Tein saattotyön jo vuosia ennen varsinaista kuolemaa. Tämäkin on hyvin yleistä. Aletaan välttelemään omaa vanhempaa, ja yhteydenpito hiipuu.
Alkoholismin tylsä puoli on se, että mikäli sairauteen ei saada apua, ja päihderiippuvainen menehtyy, jää usein pinnalle kytemään viha ja katkeruus. Tämä katkeruus ei aina poistu. Olen mukana monessa vertaistukiryhmässä nähden pahaa oloa mitä päihderiippuvuus perheissä aiheuttaa. Aina ei paha olo poistu vaikka raitistuttaisiin. Alkoholismi on aina koko perheen sairaus ja siksi sitä pitää sellaisena hoitaa.

Ymmärrän hyvin nykyään perhedynamiikkamme ja oman koulu- tai työmenestykseni taustan. Kelvottomuuden ja riittämättömyyden tunne on ruoskinut minua opiskelemaan ja tekemään kovasti töitä. En ymmärtänyt että alitajuntainen voima joka vei minua lujaa ja kunniahimoisesti eteenpäin, oli juuri tuo että halusin kelvata isälleni. Kun menestyin urheilussa tai työelämässä, sain siitä kehuja. Sisällä kuitenkin pieni ihminen halusi tulla rakastetuksi ehdoitta vain sellaisena kuin. Varmasti hän niin tekikin, mutta en kokenut sitä niin. Olen siis jäänyt vailla sitä tunnetta, ja sitä taakkaa olen kantanut elämässäni mukana aikuisuuteen asti.

Jokaisella on kuitenkin vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Olen joutunut työstämään paljon asioita raitistuttuani. Tai oikeastaan olen vihdoinkin ollut kyvykäs kohtaamaan niitä asioita, enkä työntänyt sivuun ja paennut päihteeseen. Se on ollut todella kivulias matka. Itsensä hyväksyminen on ollut poikkeuksellisen raskasta kun asetukset ovat sellaiset kuin ovat.

Olen kuitenkin oppinut että muiden syyttäminen omasta pahasta olostani ei johda mihinkään. En voi koskaan oppia mitään, jos sormi osoittaa muualle. On ollut myös todella antoisaa opetella rakastamaan itseään. Niin hullulta kuin se kuulostaa, on se ollut ehkä haasteellisin asia mitä olen ikinä kohdannut.

Mainitsin kirjoituksen alussa että omassa päihdehoidossa koin valtavan tunnereaktion. Se reaktio oli anteeksianto. Isäni sai kaiken anteeksi kun ymmärsin että hänellä oli sairaus nimeltä alkoholismi. Ei hän ilkeyttään sellainen ollut mitä oli, erityisesti sairautensa loppuvaiheilla. Viimeiseen asti hän myös pyrki tekemään työnsä, hän kuolikin pari viikkoa eläkepäätöksensä jälkeen.

Ei päihderiippuvainen valitse geenejänsä, eikä alkoholille altistuminen ole mitenkään poikkeuksellista. Isäni ajatteli yhtä vähän kuin minä päätyvänsä alkoholistiksi kun ensimäisiä kännejään otti.

Nykyään kaikki on kääntynyt minulla kiitollisuudeksi. Olen perinyt isältäni paljon kykyjä joilla voin auttaa muita ihmisiä. Olen saanut monet päihderiippuvaiset takaisin elämään kiinni sekä raitistumaan, pelkästään kertomalla omaa tarinaani rehellisesti. Sisällä patoutuneet tunteet kumpuavat avun muodossa ulos nykyään.

Yllä kuvattu on hyvin tyypillisen alkoholistiperheen lapsen kokemus. En ole mitenkään ainutlaatuinen, kokemukseni voin jakaa satojentuhansien kanssa.

Nykyään voin vain käydä kertomassa isäni haudalla, että kuinka ylpeä hän voisikaan olla pojastaan nykyään. En ole enää tukka putkella menestystä janoava pankkiiri, vaan elämäni bonukset tulevat siitä, kun joku sanoo minulle kiitos Christer, että autoit minut elämääni takaisin kiinni <3

Kirjoitustani saa taas jakaa, jos siitä olisi jollekin apua.

Lisää toipumisesta(ni) voit lukea täältä

http://kantamo.fi/paihderiippuvainen/

ChristerSchoultz
Helsinki

Kirjoittaja on rahoitusalalla johtavassa asemassa mittavan uran tehnyt raitis alkoholisti, Kantamo päihdekeskuksen hallituksen jäsen, Vöner Oy:n hallituksen puheenjohtaja ja perheenisä viidelle lapselle.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu